Domenig oli tunnettu radikaali arkkitehti Itävallassa, ja hän vaikutti keskeisesti moniin muihin merkittäviin arkkitehteihin, mutta nykyään hän on kuitenkin enimmäkseen unohdettu. Nivito Suomi Uusi näyttely toivoo, että tämä muuttuisi.
Günther Domenig oli yksi 1900-luvun innovatiivisimmista ja radikaaleimmista eurooppalaisista arkkitehdeistä, ja hänen kuolemansa kymmenvuotispäivänä hänen työnsä löydetään uudelleen suuressa näyttelyssä. Hetkinen… kuka helvetti on Günther? Jos nimi Günther Domenig (1934-2012) ei ole sinulle tuttu, se ei ole mikään sivistyksen puute. Huolimatta siitä, että Thom Maynen, Greg Lynnin, Daniel Libeskindin, Frank Gehryn ja Zaha Hadidin kaltaiset arkkitehdit ovat saaneet inspiraatiota Domenigin tinkimättömän radikaalista näkemyksestä ja vaikuttaneet hänen hankkeisiinsa, hän on edelleen suurimmalle maailmanlaajuiselle yleisölle enimmäkseen tuntematon. Domenig rakensi suurimman osan herättävistä teoksistaan kotimaassaan Kärntenissä, Etelä-Itävallassa, Grazin ja Klagenfurtin välissä, alueella, jossa avantgardistisen rakenteen ystävät harvoin vierailevat. Vaikka Domenig pystyi pitämään saksaksi täsmällisen puheen, hänellä oli vaikeuksia englanniksi ja hän vältteli julkisia puheita. Peter Cook oli ainoa henkilö, joka sai hänet houkuteltua Lontooseen satunnaisiin esiintymisiin. Koska Philip Johnson ja Mark Wigley pitivät parempana (hieman) nuorempaa toimistoa, jonka osakkaat olivat todellisia näyttämöihmisiä (niin englanniksi kuin saksaksi) mutta jonka arkkitehtuuri ei ollut Domenigin arkkitehtuuria radikaalimpaa, itävaltalainen toimisto Coop Himmelb(l)au otettiin Domenigin sijasta mukaan heidän merkittävään dekonstruktivistista arkkitehtuuria käsittelevään näyttelyynsä, joka järjestettiin MoMA:ssa New Yorkissa.
Hänen natsivanhempansa toivat hänet maailmaan Klagenfurtissa vuonna 1934. Hänen isänsä oli näkyvä tuomari kansallissosialistisessa liikkeessä, kunnes partisaanit murhasivat hänet vuonna 1944. Hänen äitinsä ei koskaan lakannut ajattelemasta kuin fasisti. Domenig koki “radikaalisti kansallissosialistiseksi kasvatukseksi” kutsutun kasvatuksen, ja hän vietti loppuelämänsä taistellen sitä vastaan. Kehittyessään suorapuheiseksi antifasistiksi hän vakiinnutti elinikäisen terveen skeptisyyden ja kriittisen itsetutkiskelun. Thom Mayne, kirjailijan läheinen ystävä 1970-luvulta lähtien, on sanonut: “Tunteakseen hänen kirjoituksensa on ymmärrettävä hänen monimutkainen luonteensa: paradoksaalinen ja kiistanalainen.” Hän oli kävelevä ruumiillistuma monimutkaisesta taustastaan, joka muokkasi hänen persoonallisuutensa syvyyttä ja hänen itsepäistä uhmaamistaan auktoriteetteja, sääntöjä ja kaikkea muuta sellaista kohtaan, mikä ei tuntunut hänestä luonnolliselta, sekä hänen levotonta pyrkimystään rajoittamattomaan henkiseen ja fyysiseen autonomiaan ja sen vaatimista. Tämän seurauksena hän pystyi kanavoimaan valtavan, intensiivisen energiansa ja omistautumisensa arkkitehtuuritoimintaansa.
Domenigin varhainen kiinnostus Le Corbusierin, Gottfried Böhmin ja Walter Fördererin veistokselliseen betoniarkkitehtuuriin heräsi hänen opiskellessaan arkkitehtuuria vuosina 1953-1959 Grazissa. Brutalismista tuli kuitenkin nopeasti hänen ensimmäinen ja tärkein taiteellinen intohimonsa. Yhdessä opiskelutoverinsa Eilfried Huthin kanssa hän avasi Grazissa toimiston ja keskittyi kahteen keskeiseen tutkimusalueeseen: yhtäältä he työskentelivät laajamittaisten utopististen suunnitelmien parissa, kuten Floraskin, Zellflex ja heidän kilpailutyönsä Neue Wohnform Ragnitz (uusi asumismuoto Ragnitz) vuodelta 1967, jossa he ehdottivat monikerroksista megarakennelmaa, johon ihmiset liittäisivät yksityiset kotikapselinsa. Kaikkia näitä hankkeita ei koskaan toteutettu, mutta ne kuvastavat Archigramin, Yona Friedmanin ja japanilaisten metabolistien henkeä.
https://roomcommunication.wordpress.com/2022/10/15/valo-on-suunnittelun-salainen-ase/ Samanaikaisesti Domenig ja Huth voittivat kuitenkin kaksi kilpailua katolisen kirkon laajamittaisista toimeksiannoista hyvin varhaisessa vaiheessa uraansa. Ensimmäinen kilpailuvoitto oli katolinen akatemia Grazissa; vuonna 1966 he muuttivat kirkon seurakuntakeskukseksi. https://roomcommunication.wordpress.com/2022/10/15/puu-opetusvalineena-puun-rooli-luokkahuoneessa/ Massiiviset, veistokselliset avobetoniseinät, asfalttilattiat, paljaat mekaaniset järjestelmät, polyesterikattoikkunat ja elävästi värjätyt muovikalusteet olivat tunnusomaisia molemmille suunnitelmille, jotka säteilivät brutalismin henkeä. Vuoden 1969 loppuun mennessä molemmat hankkeet olivat valmistuneet, mikä nosti Domenigin ja Huthin Itävallan nuorten, kokeilevien arkkitehtien ryhmän eturiviin, jota Peter Cook kutsui “Itävallan ilmiöksi”. Domenig ja Huth olivat vasta kolmekymppisiä, kun muut alkoivat käyttää heitä esimerkkeinä. He eivät myöskään vain jatkaneet samaan kauheaan suuntaan, vaan etenivät nopeasti.